Ei niin hyvä päivä

Jumalaton päänsärky. Odotan ukkosta, mutta sitä ei kuulu. Ilma seosoo ja sadekuurot sen kun pahentavat asiaa. Tuntuu kuin olisin kasvihuoneessa. 

Normaalisti helle on paras kaverini, mutta tänään en ole samaa mieltä. Jalkaterät ovat niin turvoksissa, etten tunnista niitä omikseni. Kittaan vettä, välillä vichyä, syön läjäpäin kurkkua ja vesimelonia, mutta mikään ei riitä. 

Päänsärky saa minut jumittamaan sänkyyn, tuntuu kuin takaraivo halkeaisi. En jaksa vastata puhelimeen, selvittää miten ei vieläkään mitään tuntemuksia ja kuunnella kuinka minulle vakuutellaan, että kyllä se sieltä tulee kunhan aika on kypsä. 

Illalla teen aurinkotervehdyksiä ja koitan avata makaamisesta jumiutunutta selkääni. Tungen valkosipulinkynnet sieraimiini, jotta saisin poskiini jumiutuneen rään ulos. Olen levoton ja uupunut samaan aikaan. Kaukana on se paljon puhuttu raskaana olevien hehkeys. Tunnen itseni Muumimammaksi. 

Odotusta

Laskettu aika oli torstaina. 

Mitään ei tapahtunut.

Tiedän, tiedän - tässä saattaa mennä vielä vaikka pari viikkoa, mutta kun ei oikein enää malttaisi odottaa. Aika hullua itseasiassa, kun on odotettu jo ties kuin kauan, niin kuinka nämä viimeiset päivät tuntuvatkin pitkiltä. Mihin tässä oikeastaan on kiire? Kaksi viikkoa sinne tänne, yhdeksän kuukauden jälkeen sen ei luulisi painelevan. Mutta mieli alkaa olla kärsimätön, että kun se on ihan tässä hollilla, että josko kuitenkin jo vaikka huomenna... 

Toisaalta nämä päivät on aivan mahtavia kun on saanut vain olla ja nauttia, tehdä juuri sitä mitä milloinkin huvittaa. Ja kun kesä on parhaimmillaan ja vointikin hyvä ja jaksavainen niin mikäpä nauttiessa. Hiukan välillä hämmentää tuntemattomien reaktiot. Mahani on jo kovin alhaalla, siitä näkee, että lähtö on lähellä. Mutta ei kai se kuitenkaan sitä tarkoita, että minä en enää saa tehdä mitään enkä käydä missään. Kuulen huokailuja ja kommentteja, että "herranjestas sentään, eikö sinun pitäisi olla lepäämässä?" Eihän raskaus ole sairaus, jonka vuoksi pitäisi sänkyyn jäädä. Teen toki sitäkin, otan nokosia, välilä useamman kerran päivässä (ja samalla poden salaisesti huonoa omaatuntoa, kun mies pakertaa töissä). Onnekseni olen jo sen verran sinut kehoni kanssa, että ymmärrän kuunnella sen viestejä. Kyllä se kertoo milloin täytyy hellittää. 

Ja tänään, mikäli jaksamus on kohdillaan vielä alkuillasta, aion suunnata Järvenpään Vanhankylänniemeen. Oishan siinä tarinaa kerrottavana, jos lapsivedet menis samalla kun ZZ Top jyrää. 

Rauhallista

Päivät kuluvat verkkaisesti. Äitiysloman aletua, tuntui etten ehdi kerrassaan mitään, niin monta asiaa hoidettavana, niin monta asiaa jota TAHTOISIN tehdä. Ja kuinkas kävikään?!

Nyt tuntuu, että aikaa on aivan liikaa. Että mistä sitä tekemistä oikein keksisi. Kun ikkunat on pesty, kaapit siivottu, kauan kasaantuneet käsinpestävät pyykit pyykätty, levyhylly järjestetty. Kun kirjoja on luettu hurjat määrät, raparperipiirakoita leivottu kyllästymiseen asti ja puhelinlaskua kartutettu sievoisilla summilla. Samalla tiedän, että nyt pitää vaan nauttia ja olla - tai niin ainakin kaikki sanovat. Ja olen kuulkaa nukkunut. Pitkiä yöunia, pitkiä päiväunia ja välillä siinä välissäkin. Auringossakin köllinyt, mutta se ei pidemmän päälle tunnu hyvältä - kuumuus turvottaa.

Välillä hiukan kauhistuttaa - miten ihmeessä sitä osaa toimia vauvan kanssa?!? Eihän mulla ole minkäänlaista hajua kuinka sellaista pientä ihanuutta hoidetaan. Mies taas on sitä mieltä, että tietysti me osataan, että se"tulee niinku itestään" - tieto miten toimia. Tiedä tuota... Mutta kyllä mä sisimmässäni tiedän, että pärjätään, uusi on vaan aina jännittävää ja välillä vähän pelottavaakin. 

Mun kaenterissa on  tän viikon kohdalla ihana Niina-Matilda Juholan miete. Osuu niin kohdilleen.

Sshh! Hiivitään hiljaa yössä. 

Muutos roikkuu hameen helmoissa,

mutta ehkä se ei herää ihan vielä.

Ehditään hieman valmistella sen tuloa ennen aamun sarastusta.

Ihania kesäpäiviä sinne!