Odotusta

Laskettu aika oli torstaina. 

Mitään ei tapahtunut.

Tiedän, tiedän - tässä saattaa mennä vielä vaikka pari viikkoa, mutta kun ei oikein enää malttaisi odottaa. Aika hullua itseasiassa, kun on odotettu jo ties kuin kauan, niin kuinka nämä viimeiset päivät tuntuvatkin pitkiltä. Mihin tässä oikeastaan on kiire? Kaksi viikkoa sinne tänne, yhdeksän kuukauden jälkeen sen ei luulisi painelevan. Mutta mieli alkaa olla kärsimätön, että kun se on ihan tässä hollilla, että josko kuitenkin jo vaikka huomenna... 

Toisaalta nämä päivät on aivan mahtavia kun on saanut vain olla ja nauttia, tehdä juuri sitä mitä milloinkin huvittaa. Ja kun kesä on parhaimmillaan ja vointikin hyvä ja jaksavainen niin mikäpä nauttiessa. Hiukan välillä hämmentää tuntemattomien reaktiot. Mahani on jo kovin alhaalla, siitä näkee, että lähtö on lähellä. Mutta ei kai se kuitenkaan sitä tarkoita, että minä en enää saa tehdä mitään enkä käydä missään. Kuulen huokailuja ja kommentteja, että "herranjestas sentään, eikö sinun pitäisi olla lepäämässä?" Eihän raskaus ole sairaus, jonka vuoksi pitäisi sänkyyn jäädä. Teen toki sitäkin, otan nokosia, välilä useamman kerran päivässä (ja samalla poden salaisesti huonoa omaatuntoa, kun mies pakertaa töissä). Onnekseni olen jo sen verran sinut kehoni kanssa, että ymmärrän kuunnella sen viestejä. Kyllä se kertoo milloin täytyy hellittää. 

Ja tänään, mikäli jaksamus on kohdillaan vielä alkuillasta, aion suunnata Järvenpään Vanhankylänniemeen. Oishan siinä tarinaa kerrottavana, jos lapsivedet menis samalla kun ZZ Top jyrää.